Romanivaatetuksen vapaaehtoisuudesta on itse asiassa pidetty aika kovaakin meteliä. Neiti on nyt ihan laittanut merkille, että yleensä joka paikassa, missä romanivaatteista puhutaan, pyritään tuomaan esiin sitä vapaaehtoisuutta. Jokaisella on niiden juttujen mukaan valinnanvapaus ja jokainen valinta tehdään yksilöllisesti. Ketään ei painosteta taikka pakoteta. Neiti tietää, että totuus voi olla myös toisenlainen.
 
Ensinnäkin nykyaikana on yleistynyt enemmän käytäntö siitä, että esimerkiksi tytöt eivät välttämättä ala ollenkaan käyttämään perinteisiä romanivaatteita. Nykyaikana on myös enemmän niitä tyttöjä, jotka pitävät ihan vain farkut jalassaan melkeinpä koko ajan, laittaen pikkuhameen päälleen ehkä lähinnä silloin, jos ovat menossa jonkun todella vanhan sukulaisensa luo kylään tai kohdatessaan oman vanhempansa.
 
Juu, voisi sanoa, että valinnanvapaus on pelittänyt näissä tapauksissa ihan hyvin.
 
Ongelmattomaksi sen sijaan ei voisi varmastikaan sanoa näistä kummankaan tien valinneita. Kun kasvetaan vanhemmiksi, jää se ilman aikuinen toisen syynääminen ja syyttävällä sormella osoittelu vähitellen pois, ainakin useimmiten. Tietysti on selän takana puhuvia ihmisiä, mutta vanhempana sitä sitten oppii olemaan välittämättä heistä. Aikuisuuden kynnyksellähän nuorille on ominaista sortua sortamaan erilaisia nuoria. Nuoret saattavat jopa uhkailla näitä eri polun valinneita pukeutumistyylin vuoksi, mikä on ikävää. Joskus sanoista ryhdytään tekoihin, mutta onneksi hyvin monessa tapauksessa puheet ovat kuitenkin vain ja ainoastaan puheita.
 
Mutta vapaaehtoisuuden suhteesta romanivaatteisiinhan minun piti puhua, eikä valinnanvapauden toteutumisesta suhteessa pikkuvaatteisiin tai valtakulttuurille ominaiseen pukeutumistyyliin.
 
Niin. Suurin osa tytöistä on n. 16-18-vuotiaita alkaessaan käyttää perinteistä romanivaatetusta. Päätöstä on alettu nykyään lykkäämään yhä enemmän ja enemmän ja yhä useampi puhuu sen puolesta, että vaatteet kannattaa joko laittaa mahdollisimman myöhään tai sitten jättää kokonaan laittamatta. Onhan se tietysti niin, että helpommalla pääsee, kun ei pukeudu perinteisiin vaatteisiin. Enkä toki puhu nyt pelkästään rasismista.
 
Tuossa edellä mainitussakin voisi kuitenkin vielä puhua vapaaehtoisuuden toteutumisesta.
 
Valitettavasti painostusta vaatteiden käytön aloittamiseen kuitenkin on, vaikkei siitä juurikaan puhuta. On vanhempia, jotka tätä odottavat automaattisesti tyttäriltään kysymättä juurikaan heidän mielipidettään asiasta. (Toisaalta suurimmalle osalle romanivaatteiden käyttämisen aloittaminen on hyvin luontevaa.) Painostusta saattaa tulla myös oman suvun ja jopa vieraiden ihmisten taholta. Ihmisen maine – tai suoraan suomeksi sanottuna paskapuheet – ovat hyvin merkittävä osa sitä, mitä ihmiseltä milloinkin odotetaan.
 
Romaniyhteisössä vaatetuksen suhteen ollaan aika jyrkkiä. Hameet (eli perinteinen romanivaatetus) pitäisi olla, eikä siitä enää saisi luopua. Juurikaan oikeutta väärän valinnan tekemiseen ei siis anneta, vaikka toki on ihmisiä, jotka myöhemmin huomaavat olevansa täysin väärissä vaatteissa ja muuttavat sitten ulkoasuaan radikaalisti saaden yhteisön ja omien sukulaistenkin vihat niskaansa. Näin toimittuaan voi vierähtää jokunen tovi yksin ja yhteisön ulkopuolella. Moni palaa takaisin vanhaan nimenomaan painostuksen vuoksi. Ikävä on omia sukulaisia ja perhettä, ja vaikka muita ystäviä onkin, niin silti ”yksinään” ei ole mikään mukava olla.
 
Neiti voi omasta puolestaan kertoa sen verran, että kuuluu tosiaan niihin valtaväestön naisiin, jotka ovat aikoinaan alkaneet romaninaisen perinteistä vaatetusta käyttää ”koska sitä toivottiin”. Alun alkaen tapasin entisen mieheni ihan perinteisesti farkut jalassa. Seurusteltuani tuon ihmisen kanssa jonkin aikaa (tarkemmin sanottuna puoli vuotta) alkoi sitten olla puhetta miehen etnisyydestä ja siitä, että kulttuuriin olisi ehkä pikkuhiljaa hyvä alkaa tutustua. Meni monta kuukautta eteenpäin, ja opettelin pikkuhiljaa kaikenlaisia käytännön pikkujuttuja. Pikkujuttujen myötä tuli sitten se aika, jolloin alettiin käyttämään jakkuja ja pitkiä kapeita hameita.
 
Pikkuhameaika kesti aika kauan. Itse asiassa niin kauan, että osasin periaatteessa romanitavat ulkoa vaikka unissaankin. Muuten, romanitapojen sisäistämisessä ei sinänsä ollut ongelmia, koska niiden luonne mukaili jollain tavoin omaa luonnettani ja sitä, mihin minut oli kotona kasvatettu. Täysin tämä ei tietenkään ollut niin, mutta sanotaanko, että ainakin osaksi.
 
Jossain vaiheessa sitten silloinen mieheni alkoi esittämään ehdotuksia, että entä, jos alkaisit ihan oikeasti käyttämään romanivaatteita. Vaikka vaatteet ovatkin kauniit – ja olivat mielestäni sitä silloinkin – en suinkaan alkanut pomppia innosta taputtaen käsiäni yhteen. Jos olisin silloin aukaissut suuni, vastaus olisi ollut ehdoton ei. Mieheni ei kuitenkaan olettanut minun vastaavan vielä silloin yhtään mitään, vaan antoi minun miettiä asiaa kaikessa rauhassa. Kukaan sukulainenkaan ei sen kummemmin tullut puhumaan puolesta eikä vastaan. Aikani mietittyäni päätin, että no miksikäs ei. Minun kohdallani valinta oli siis vapaaehtoinen, mutta yhtä lailla sitova, kuin muillakin.
 
Jotkut romanit pitävät pahana sitä, että valtaväestön nainen käyttää perinteisiä romanivaatteita. Yksi syy on se, että moni nainen heittääkin perinteisen asun nurkkaan erottuaan romanimiehestä. Toisaalta joillekin romaneille on kauhistus, mikäli miehestään eronnut valtaväestön nainen edelleen kulkee romanivaatteissa. Kovin on siis kaksijakoista, ja tässäkin tapauksessa on vain todettava, että kun koskaan ei voi kaikille olla mieliksi. Minulta silloinen mieheni toivoi, että jos joskus menisin hänen vanhempiensa luokse kylään, pitäisin vaatetusta ainakin silloin – ja tietysti muissakin tilanteissa, joissa se on tarpeellinen. Osin sulatin toivomuksen, osin en.